Torkkelin Killan historiasta

Vuonna 1933 toteutui Viipurin asemakaava-arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin pitkäaikainen haave, kun Viipurin linnan yläsalissa perustettiin Torkkelin Kilta. Killan tarkoituksena oli Viipurin kaupungin muinaismuistojen säilyttäminen ja restauroiminen, tutkiminen ja tunnetuksi tekeminen. Lisäksi haluttiin perehtyä paikkakunnalla toimineiden merkkihenkilöiden, muun muassa Viipurin linnan päälliköiden, ja kaupungin muunkin asujaimiston historian selvittämiseen. Perustavassa kokouksessa oli läsnä 40 viipurilaista vaikuttajaa ja kulttuurihenkilöä.

Kerrottakoon, että Killan perustamiselle oli erityisesti antanut vauhtia arvokas hopeinen lusikka, joka oli löytynyt Viipurin arkeologisissa kaivauksissa vuonna 1925 Hackmanin tontilta. Lusikka oli Bertil Iivarinpoika Tottin (n. 1540−1620) ja Elin Jönsintytär Kurjen häälusikka. Siksi sanotaankin leikillisesti, että Kilta syntyi hopealusikka suussaan.

Sota-aika

Perustamisensa jälkeen Torkkelin Killan toiminta oli vireää sekä innostunutta ja jäsenmäärä kasvoi huimasti. Kaikki kuitenkin pysähtyi ja lamaantui, kun toinen maailmansota alkoi. Sodan seurauksena Karjalan kansalle koittivat vaikeat ajat: näköalattomuus, tuska, menetys ja kaipuu olivat päällimmäisiä tuntoja. Me suomalaiset hävisimme sodan, mutta karjalaiset menettivät lisäksi kotinsa, vuosisataiset juurensa, sen maan, josta he olivat leipänsä saaneet sukupolvien ajan. Samalla hävisi suuri osa jokaisen karjalaisen identiteettiä.

Karjalainen kansa asutettiin hajalleen ympäri Suomea. Asutuspolitiikan ansiosta Karjalan evakot saivat maita ja kodit. Elämä jatkui, mutta omaan kotiin, johon jatkuvasti kaivattiin, ei koskaan päästy takaisin. Sota pakotti Karjalan heimon pakolaisen kohtaloon.

Kaikesta tästä seurasi, että syntyi uusi karjalaisuuden käsite, jota määritteli evakkous. Karjalaisilla alettiin yleisessä kielenkäytössä tarkoittaa nimenomaan siirtoväkeä. Samalla heimoidentiteetti nousi vahvasti esiin. Erilaisella kansanluonteella selitettiinkin moni siirtoväen ja kantaväestön välinen ristiriita.

Yhdistävän karjalaisen evakkoidentiteetin rinnalla on kuitenkin vahvana elänyt myös kotiseutuidentiteetti, joka edelleen näkyy karjalaisten pitäjäseurojen toiminnassa, luovutetun Karjalan kotiseutukirjojen laatimisessa ja Karjalaan tehtyjen kotiseuturetkien suuressa suosiossa.

Myös viipurilaisilla oma paikallisidentiteetti on tietysti ollut aina vahva. Viipurilaisuuden erityispiirteinä on pidetty muun muassa kansainvälisyyttä ja monikielisyyttä, avoimuutta ulkoisille vaikutteille sekä taiteen ja kulttuurin arvostusta. Onkin puhuttu ”Viipurin hengestä”, jonka voimin on vuosikymmeniä pidetty toiminnassa monia Viipurissa perustettuja seuroja ja yhdistyksiä: viipurilaisia urheiluseuroja, taideyhdistyksiä, kuoroja, talouselämän yhdistyksiä, korkeakouluseuroja jne. Monet näistä toimivat aktiivisesti edelleen.

Viipurin perustaja (1293) Torkkeli Knuutinpojan patsas entisen kaupungintalon edessä. (lähde Wikipedia)

Torkkelin Kilta Turussa

Torkkelin Kilta jatkoi toimintaansa Helsingissä sodan ankarista menetyksistä ja evakkoudesta huolimatta. Koska viipurilaisia oli kuitenkin hajallaan ympäri Suomea, perustettiin Killan alayhdistyksiä myös Turkuun, Hämeenlinnaan ja Lahteen. Kun Torkkelin Kilta vuonna 2008 lakkautti toimintansa Helsingissä, oli Turun Torkkelin Killan toimintansa vuoksi välttämätöntä rekisteröityä yhdistykseksi vuonna 2010. Myös Lahden Kilta jatkaa edelleen toimintaansa, Hämeenlinnan Kilta sen sijaan on jo lakkautettu.

Turun Torkkelin Kilta on nykyisin vireä ja innostunut yhdistys. Joka kuukauden kolmas torstai pidetään Panimoravintola Koulussa lounaskokous, jossa on aina jokin korkeatasoinen esitelmä, lisäksi syömme, juomme ja haastelemme viipurilaisittain − ja siinä sivussa hoidamme yhdistysasiat. Teemme myös matkoja niin Viipuriin kuin muuallekin, järjestämme juhlia ja klubeja sekä teemme kaikkea muuta mukavaa viipurilaisessa hengessä: ”Ain ko männää Killa rientoloihi, on ko kottiin mänis. − Tuleha siekii mukkaa!”

Takaisin Viipuriin… 

Kun minä, evakossa syntynyt, palasin ensimmäisen kerran esiäitieni ja -isieni maille Viipuriin ja näin rappeutuneen kaupungin, se oli aivan toinen paikka kuin se, josta olin kuullut tuhat tarunhohtoista tarinaa ja josta mielikuvissani olin rakentanut komean karjalaisen kaupungin. Kaupungin katuja kolutessani pystyin kuitenkin näkemään, kuinka kaunis Viipuri oli joskus ollut ja miksi vanhempieni, isovanhempieni ja kaikkien sukulaisteni kaipuu takaisin kotiin oli ollut niin pohjaton.

Tunne oli häkellyttävä: tunsin yhtä aikaa iloa ja surua, rakkautta ja vihaa, riemua ja raivoa, kaipuuta ja täyttymystä. Ymmärsin myös, että minun viipurilaisuuteni on verenperintönä saatu ristiriitainen mielentila, jota kannan elämäni loppuun asti – ja josta piirtynee jälki myös tuleviin sukupolviin. Siksi Turun Torkkelin Killassa emme enää keskitykään vaalimaan pelkästään Viipurin kaupungin muinaismuistoja tai kartoittamaan menneiden aikojen viipurilaisten merkkihenkilöiden historiaa, vaan yhtä tärkeää meille on huolehtia meidän ”nykyviipurilaisten jälkikarjalaisesta identiteetistä”. Tiedostamalla juuremme haluamme säilyttää vanhan ”Viipurin hengen”, vaalia sitä ja tuoda sen kautta näkyväksi, mistä olemme tulleet ja mitä elämässä pidämme tärkeänä. Torkkelin Killan perustaminen itsenäisen Suomen kansainvälisimpään kaupunkiin Viipuriin näyttäytyykin nykykiltalaiselle viipurilaisuutena ja karjalaisuutena parhaimmillaan.

Tapio Kouki, Killan puheenjohtaja

Kuva: Eino Partanen ”Ongintaa Salakkalahden laiturilla”

 

Eino Partasen valokuvia Viipurista